Hyvä HUS:n hallituksen jäsen,
Aktiivinen synnytys on toiminut maassamme yli kaksikymmentä vuotta
ollen mukana tukemassa synnyttäviä naisia sekä tukemassa
synnytyskulttuurin muutosta suuntaan, jossa naista synnyttäjänä
kunnioitettaisiin. Yhdistys on aina tarvittaessa toiminut Tammisaaren
- ja muiden pienten synnytysyksiköiden- lakkauttamisuhkaa vastaan,
koska saamamme palautteen mukaan juuri niissä yhdistyksemme tavoitteet
ja tarkoitus toteutuvat parhaiten.
Aktiviinen synnytys ry:n puheenjohtajana ja kätilönä olen huolissani
Tammisaaren lakkauttmisesta myös syntyvien lasten näkökulmasta.
Yhdistyksemme keskeiseksi asiaksi on muodostunut myös kotona
synnyttäminen. Olemme tukeneet äitejä nuavoin ja konkreettisestikin
kotisynnytysten suunnittelussa ja järjestelyissä. Yhteydenottoa
kotisynnytystä suunnittelevilta tulee päivittäin, joista merkittävä
osa on pääkaupunkiseudulta. Koska alueella ei tällä hetkellä toimi
yhtään kotiloa (kotisynnytystä hoitavaa kätilöä) olemme suosittaneet
kokemukseemme perustuen heille Tammisaaren sairaalan synnytysosastoa.
STAKESin tilastotieteilijät havaitsivat 'suunnittelemattomien
kotisynnytysten' määrän kasvavan trendin muutama vuosi sitten. Tähän
katergoriaan lasketaan myös synnytykset, joissa paikalla ei ollut
ammattihenkilöä. Yhdistyksemme suosittaa ammattitaitoisen kätilön tai
lääkärin läsnäoloa synnytyksessä, mutta jos meillä ei ole ketään
sellaista alueella, jossa kotisynnytystä haluavia on paljon, riski
itsesynnyttämiseen mielestämmme kasvaa.
Aktiivinen synnytys ry toivoo, että Tammisaaren perusteeton
lakkautusuhka väistyisi ja yksikkö saisi jatkaa kallisarvoista
työtään. Tammisaaren synnytysyksikkö on tällä hetkellä maassamme
niiden todella harvojen joukossa, jotka toteuuttavat yhdistyksemme
perusperaatetteita ja tavoitteita.
Ystävällisesti,
Minna Haataja
Aktiivinen synnytys ry puheenjohtaja
p. 040-5116690
maanantai 21. syyskuuta 2009
lauantai 30. toukokuuta 2009
Synnyttävän valinta
Monet synnyttäjät ovat vuosien saatossa valinneet synnytyspaikaksaeen lähes kulttimaineeseen Suomessa nousseen Länsi-Uudenmaan, tutummin Tammisaaren sairaalaan. Sairaala on vuosien saatossa saanut kokea lakkautusuhan varmaan useammin kuin yksikään muu synnytyssairaala Suomessa. Jälleen kerran useat jäsenemme ovat tänä kesänä mukana taistelemassa Tammisaaren puolesta.
Tammisaari on yksi suomen neljästä vauvamyönteisestä sairaalasta ja saanut ainoana Suomessa erityiskiitosta WHO:lta synnytystoiminnastaan. Eikö suomalainen kateus siedä kiitosta ja ylistystä yhdelle paikalle, vaan sen toiminta halutaan ajaa alas mallioppimisen ja muiden yksiköiden kehittämisen sijaan?
HUS ilmeisesti haluaa palata ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin synnyttäjät erotettiin toisistaan verholla tai muuten makasivat rivissä odottamassa lapsensa syntymää. Nytkin yhdistykselle on tullut postia äideiltä, jotka ovat huolissaan synnytyspaikan muutoksesta HUSin sulkujen vuoksi. Kuinka HUS sikoo selvitä Naisteklinikan ja Tammisaaren sulkemisesta, eivät kaikki Tammisaaren synnyttäjät lähde Lohjalle synnyttämään, kuten kaavailut ilmeisesti ovat.
Nyt on kysymys naisten, lasten ja perheiden oikeuksista. Kyse ei ole turvallisuuden säilyttämisestä, päinvastoin sen vaarantamisesta, kun synnytysmatkoja pidennetään ja naisten ja perheiden valinnanvapautta kavennetaan. Jokaisen itseään kunnioittavan naisen ja perheen tulisi puolustaa tämän valintaoikeuden säilymiseksi maassamme.
Minna Haataja, Aktiivinen synnytys ry:n puheenjohtaja
Tammisaari on yksi suomen neljästä vauvamyönteisestä sairaalasta ja saanut ainoana Suomessa erityiskiitosta WHO:lta synnytystoiminnastaan. Eikö suomalainen kateus siedä kiitosta ja ylistystä yhdelle paikalle, vaan sen toiminta halutaan ajaa alas mallioppimisen ja muiden yksiköiden kehittämisen sijaan?
HUS ilmeisesti haluaa palata ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin synnyttäjät erotettiin toisistaan verholla tai muuten makasivat rivissä odottamassa lapsensa syntymää. Nytkin yhdistykselle on tullut postia äideiltä, jotka ovat huolissaan synnytyspaikan muutoksesta HUSin sulkujen vuoksi. Kuinka HUS sikoo selvitä Naisteklinikan ja Tammisaaren sulkemisesta, eivät kaikki Tammisaaren synnyttäjät lähde Lohjalle synnyttämään, kuten kaavailut ilmeisesti ovat.
Nyt on kysymys naisten, lasten ja perheiden oikeuksista. Kyse ei ole turvallisuuden säilyttämisestä, päinvastoin sen vaarantamisesta, kun synnytysmatkoja pidennetään ja naisten ja perheiden valinnanvapautta kavennetaan. Jokaisen itseään kunnioittavan naisen ja perheen tulisi puolustaa tämän valintaoikeuden säilymiseksi maassamme.
Minna Haataja, Aktiivinen synnytys ry:n puheenjohtaja
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Synnyttäjillä oikeus laadukkaaseen synnytysvalmennukseen
Taysiin tulee synnyttäjiä ovista ja ikkunoista, jo valmiiksi liian vähän olevaa henkilökuntaa ei olla lisäämässä, ja synnytysvalmennuskin on vain internetin varassa. Täysien synnytyssalien ja kiireisen henkilökunnan takia laadukkaan synnytysvalmennuksen tarve korostuu.Usein synnyttäjät ovat suurimman osan ajasta yksin tukihenkilönsä kanssa, joten synnytykseen valmistautuminen etukäteen on todellatärkeää. Synnyttäjillä on oikeus saada monipuolista tietoa ja konkreettista valmennusta, jossa voi olla vuorovaikutuksessa valmentajansa kanssa, kokeilla erilaisia synnytysasentoja ja tutustua myös lääkkeettömiin kivunlievityskeinoihin ja kokeilla niitä. Näin mielestäni synnyttäjän mahdollisuus synnyttää itselleen sopivimmalla tavalla kasvaa.
Synnytykset ovat ainutlaatuisia kokemuksia, joista voi jäädä kauneimmillaan voimaantunut olo ja hieno muisto tai pahimmillaan vuosiksi traumat jättävä kipeä muisto, jonka vain haluaisi unohtaa. Synnytyskokemuksen laadulla on yhteys myös siihen millaista varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on ja kuinka lapsivuodeaika sujuu. Sen takia on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että synnyttäjillä on mahdollisuus valmistautua synnytykseen monin eri tavoin. Onneksi tähän tarpeeseen on vastaamassa myös Tampereen Napapiirin synnytysvalmennukset!
Nimim. Synnyttäjien puolesta
Synnytykset ovat ainutlaatuisia kokemuksia, joista voi jäädä kauneimmillaan voimaantunut olo ja hieno muisto tai pahimmillaan vuosiksi traumat jättävä kipeä muisto, jonka vain haluaisi unohtaa. Synnytyskokemuksen laadulla on yhteys myös siihen millaista varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on ja kuinka lapsivuodeaika sujuu. Sen takia on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että synnyttäjillä on mahdollisuus valmistautua synnytykseen monin eri tavoin. Onneksi tähän tarpeeseen on vastaamassa myös Tampereen Napapiirin synnytysvalmennukset!
Nimim. Synnyttäjien puolesta
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Kaksi erilaista synnyttäjää, yksi äiti
Koen olleeni melko tavallinen ensisynnyttäjä kolmisen vuotta sitten kun esikoiseni syntyi SatKs:ssa. En tiennyt synnyttämisestä paljon mitään. Sen verran sivistynyt olin, että olin käsittänyt lapsen parhaaksi olevan, jos voi välttää toimenpiteitä ja synnytyslaulustakin olin kuullut mainintaa. Synnytystoivelistaa en kehdannut viedä, etteivät katso kieroon jos olen "vaativa". Neuvolan synnytysvalmennus oli huono ja hyvin pinnallinen. Ajattelin naiivisti, että katsotaan mihin kestän ilman kivunlievitystä.
Synnytys ei alkanut perinteisen kaavan mukaan, vaan kalvot puhkesivat hiukan jostain korkealta ja lapsivettä alkoi tihkua hiljalleen iltasella. Seuraavana aamuna menimme kaikessa rauhassa sairaalaan, jossa pääsin pian tapaamaan synnytyslääkäriä. Lääkäri ehdotti kalvojen puhkaisua ja sitten tarvittaessa oksitosiinitippaa. Minä levittelin käsiäni, koska en tiennyt ollenkaan mitä mieltä olisin. En osannut kysyä mitään, joten minulle ei kerrottu mitään muista vaihtoehdoista. Sain kalvojen puhkaisun ja siitä parin tunnin kuluttua oksitosiinitipan myötä loppuun asti saatetun keinotekoisen alatiesynnytyksen. Kivut olivat kovat, arkana ihmisenä oloni oli sairaalaympäristössä hyvin turvaton enkä kerta kaikkiaan kehdannut liikkua tai äännellä. Makasin sängyllä enimmän aikaa. Spinaalipuudutus tuli lopulta tarpeeseen ja onnekseni vaikutti vain kipua lieventävästi. Ponnistin puoli-istuvassa asennossa koivet telineissä "äh, en jaksa, en halua"-fiiliksissä ja olen yhä pahoilla mielin siitä, ettei kukaan, edes puolisoni reagoinut huoneessa mitenkään, kun kerroin kahdesti kaipaavani pystympään asentoon. Poikanen syntyi ja pääsi syliini. Tuskailin episiotomiahaavan tikkauksen läpi ja vasta kun haukan lailla vahtimani viholliseksi kokemani kätilö poistui, pystyin keskittymään lapseeni.
Mikään ei varsinaisesti mennyt pieleen. Synnytys oli säännöllinen ja normaali. Komplikaatioita ei ilmennyt keinotekoisuudestaan huolimatta. Kokemus ei ollut hirveän huono, mutta ei mitenkään hyväkään.Toinen raskaus, toinen synnytys, uusi mahdollisuus. Ja toisella kertaa aioin todella pyrkiä parhaani mukaan vaikuttamaan synnytyskokemukseeni. Luin, otin selvää, kuuntelin itseäni, palkkasimme valitsemamme yksityisen kätilön (Englannissa) ja päätin puolisoni tuella synnyttää kotona. Punnitsin pitkästi ja tarkasti mielessäni riskejä enkä päässyt yli siitä, miten vaikea minun on kokea oloni vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten armoilla hyväksi ja turvalliseksi. Jos menisin sairaalaan, olisi se jo lähtökohtana huono valinta ja vaikuttaisi todennäköisesti vaikeuttavasti synnytykseen. Sen sijaan kotona kaiken olisi aivan mahdollista sujua hyvin. Kätilö hoiti seurantani raskauden aikana ja ehdin juuri ja juuri tulla riittävän tutuksi hänen kanssaan ennen synnytystä. Olin synnyttäjänä kaukana siitä ensisynnyttäjästä, jollainen olin ollut kaksi vuotta aiemmin. Oli toivelistat ja oli päättäväisyyttä.
Tällä kertaa synnytys alkoi supistuksilla ja eteni hiljalleen siinä missä edellinen rykäisy oli ohi neljässä tunnissa. Supistukset kovenivat hiljalleen ja 12h niiden alkamisesta niissä alkoi hieman olla jo samanlaista luonnetta, kuin edelliskerran supistuksissa. Liikuin, kävin kätilön ohjeiden mukaan ammeessa, käytin kuivalla maalla TENS-laitetta, joka toimi hienosti ja olo oli hyvä ja hilpeä. Kätilö alkoi lopulta olla mietteliäs hitaan etenemisen suhteen ja viidessä sentissä junnaamisen takia ja ehdotti kalvojen puhkaisua. Päätös oli vaikea, sillä tiesin, että tosirytinä alkaisi siitä, enkä erityisesti tykkää kivusta. Puolen tunnin miettimisen ja kovenevien supistusten lomassa annoin luvan. Ja rytinähän alkoi. Kätilö ojensi ilokaasun, johon tartuin kuin hukkuva, vaikka se oli hyödytöntä ja luovuin siitä kivun kovetessa. Jälkeenpäin hieman moitin kätilöä maskin antamisesta pyytämättä. Siirtymävaihe oli vaikea, karjuin kirosanoja hämärtyvään iltaan pelotellen naapuruston raolleen jääneen keittiönoven ansiosta. Olin kontillani synnytysammeessa, roikuin reunasta ja karjuin. Se oli sisukasta ja voimauttavaa karjuntaa. Odotin malttamattomana ponnistusvaihetta ja heti pienimmästäkin tarpeesta yritin ponnistaa. Sitten ponnistin ja se oli enimmäkseen helpottavaa, vaikka synnytyskanavassa oleva vauva ei nyt ihan niin kiva pitemmän päälle ole. Itse asiassa ponnistin pitkälti toista tuntia ja tunnin verran siitä kun vauvan pää alkoi tulla näkyviin. Olin kylliksi vapautunut kosketellakseni vauvan hiuksia hänen ollessa vielä matkalla. Sisu ja päättäväisyys olivat hyvät, vaikka ihmettelinkin, että miksei se nyt jo tule. Kyllä varmana pusken sen vielä pihalle. Kätilö tulkitsi vauvan olevan huonossa tarjonnassa, koska päätä vain riitti ja riitti ja hän lopulta komensi minut pois vedestä ja lattialle patjalle kyljelleen. Puoliso kannatti jalkaani ja minä ponnistin. Tunsin rusahduksen, ilmeisesti repesin siinä ja vihdoin lapsi muljahti maailmaan. Ihmekös, että junnasi poikanen. Oli lihava, ja iso päänsä oli aivan puikulaksi puristunut raivotarjonnassaan hämäämään kätilöä. Sain hänet rinnalleni ja kivut jatkuivat. Ne jatkuivat vielä monta päivää kovina jälkisupistuksina, joihin olisin kyllä voinut ottaa epiduraalin. Kätilö ei halunnut ommella toisen asteen repeämää ja se paranikin itsestään oikein hyvin. Lapsen napanuora sai sykkiä loppuun ennen leikkausta ja istukka syntyi omaan tahtiinsa.
Tällä kertaa synnytys ei sujunut aivan oppikirjojen mukaan, vaikka mitään ei varsinaisesti pieleen mennytkään. Se hidasteli ja pysähteli ja ponnistusvaihe kesti, epäiltiin virhetarjontaakin. Jälkisupistukset olivat jotain järkyttävää ja olin heikko pitkään. Kuitenkin vahvimman kipumuiston hälvettyä synnytyskokemus on muistoissa hienona voimauttavana tapahtumana, josta mitään ei synnytyksen hoidossa jäänyt hampaankoloon. Muistelen lämmöllä toista synnytystäni siinä missä ensimmäisen ajattelu saa kylmäksi.
Synnytys ei alkanut perinteisen kaavan mukaan, vaan kalvot puhkesivat hiukan jostain korkealta ja lapsivettä alkoi tihkua hiljalleen iltasella. Seuraavana aamuna menimme kaikessa rauhassa sairaalaan, jossa pääsin pian tapaamaan synnytyslääkäriä. Lääkäri ehdotti kalvojen puhkaisua ja sitten tarvittaessa oksitosiinitippaa. Minä levittelin käsiäni, koska en tiennyt ollenkaan mitä mieltä olisin. En osannut kysyä mitään, joten minulle ei kerrottu mitään muista vaihtoehdoista. Sain kalvojen puhkaisun ja siitä parin tunnin kuluttua oksitosiinitipan myötä loppuun asti saatetun keinotekoisen alatiesynnytyksen. Kivut olivat kovat, arkana ihmisenä oloni oli sairaalaympäristössä hyvin turvaton enkä kerta kaikkiaan kehdannut liikkua tai äännellä. Makasin sängyllä enimmän aikaa. Spinaalipuudutus tuli lopulta tarpeeseen ja onnekseni vaikutti vain kipua lieventävästi. Ponnistin puoli-istuvassa asennossa koivet telineissä "äh, en jaksa, en halua"-fiiliksissä ja olen yhä pahoilla mielin siitä, ettei kukaan, edes puolisoni reagoinut huoneessa mitenkään, kun kerroin kahdesti kaipaavani pystympään asentoon. Poikanen syntyi ja pääsi syliini. Tuskailin episiotomiahaavan tikkauksen läpi ja vasta kun haukan lailla vahtimani viholliseksi kokemani kätilö poistui, pystyin keskittymään lapseeni.
Mikään ei varsinaisesti mennyt pieleen. Synnytys oli säännöllinen ja normaali. Komplikaatioita ei ilmennyt keinotekoisuudestaan huolimatta. Kokemus ei ollut hirveän huono, mutta ei mitenkään hyväkään.Toinen raskaus, toinen synnytys, uusi mahdollisuus. Ja toisella kertaa aioin todella pyrkiä parhaani mukaan vaikuttamaan synnytyskokemukseeni. Luin, otin selvää, kuuntelin itseäni, palkkasimme valitsemamme yksityisen kätilön (Englannissa) ja päätin puolisoni tuella synnyttää kotona. Punnitsin pitkästi ja tarkasti mielessäni riskejä enkä päässyt yli siitä, miten vaikea minun on kokea oloni vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten armoilla hyväksi ja turvalliseksi. Jos menisin sairaalaan, olisi se jo lähtökohtana huono valinta ja vaikuttaisi todennäköisesti vaikeuttavasti synnytykseen. Sen sijaan kotona kaiken olisi aivan mahdollista sujua hyvin. Kätilö hoiti seurantani raskauden aikana ja ehdin juuri ja juuri tulla riittävän tutuksi hänen kanssaan ennen synnytystä. Olin synnyttäjänä kaukana siitä ensisynnyttäjästä, jollainen olin ollut kaksi vuotta aiemmin. Oli toivelistat ja oli päättäväisyyttä.
Tällä kertaa synnytys alkoi supistuksilla ja eteni hiljalleen siinä missä edellinen rykäisy oli ohi neljässä tunnissa. Supistukset kovenivat hiljalleen ja 12h niiden alkamisesta niissä alkoi hieman olla jo samanlaista luonnetta, kuin edelliskerran supistuksissa. Liikuin, kävin kätilön ohjeiden mukaan ammeessa, käytin kuivalla maalla TENS-laitetta, joka toimi hienosti ja olo oli hyvä ja hilpeä. Kätilö alkoi lopulta olla mietteliäs hitaan etenemisen suhteen ja viidessä sentissä junnaamisen takia ja ehdotti kalvojen puhkaisua. Päätös oli vaikea, sillä tiesin, että tosirytinä alkaisi siitä, enkä erityisesti tykkää kivusta. Puolen tunnin miettimisen ja kovenevien supistusten lomassa annoin luvan. Ja rytinähän alkoi. Kätilö ojensi ilokaasun, johon tartuin kuin hukkuva, vaikka se oli hyödytöntä ja luovuin siitä kivun kovetessa. Jälkeenpäin hieman moitin kätilöä maskin antamisesta pyytämättä. Siirtymävaihe oli vaikea, karjuin kirosanoja hämärtyvään iltaan pelotellen naapuruston raolleen jääneen keittiönoven ansiosta. Olin kontillani synnytysammeessa, roikuin reunasta ja karjuin. Se oli sisukasta ja voimauttavaa karjuntaa. Odotin malttamattomana ponnistusvaihetta ja heti pienimmästäkin tarpeesta yritin ponnistaa. Sitten ponnistin ja se oli enimmäkseen helpottavaa, vaikka synnytyskanavassa oleva vauva ei nyt ihan niin kiva pitemmän päälle ole. Itse asiassa ponnistin pitkälti toista tuntia ja tunnin verran siitä kun vauvan pää alkoi tulla näkyviin. Olin kylliksi vapautunut kosketellakseni vauvan hiuksia hänen ollessa vielä matkalla. Sisu ja päättäväisyys olivat hyvät, vaikka ihmettelinkin, että miksei se nyt jo tule. Kyllä varmana pusken sen vielä pihalle. Kätilö tulkitsi vauvan olevan huonossa tarjonnassa, koska päätä vain riitti ja riitti ja hän lopulta komensi minut pois vedestä ja lattialle patjalle kyljelleen. Puoliso kannatti jalkaani ja minä ponnistin. Tunsin rusahduksen, ilmeisesti repesin siinä ja vihdoin lapsi muljahti maailmaan. Ihmekös, että junnasi poikanen. Oli lihava, ja iso päänsä oli aivan puikulaksi puristunut raivotarjonnassaan hämäämään kätilöä. Sain hänet rinnalleni ja kivut jatkuivat. Ne jatkuivat vielä monta päivää kovina jälkisupistuksina, joihin olisin kyllä voinut ottaa epiduraalin. Kätilö ei halunnut ommella toisen asteen repeämää ja se paranikin itsestään oikein hyvin. Lapsen napanuora sai sykkiä loppuun ennen leikkausta ja istukka syntyi omaan tahtiinsa.
Tällä kertaa synnytys ei sujunut aivan oppikirjojen mukaan, vaikka mitään ei varsinaisesti pieleen mennytkään. Se hidasteli ja pysähteli ja ponnistusvaihe kesti, epäiltiin virhetarjontaakin. Jälkisupistukset olivat jotain järkyttävää ja olin heikko pitkään. Kuitenkin vahvimman kipumuiston hälvettyä synnytyskokemus on muistoissa hienona voimauttavana tapahtumana, josta mitään ei synnytyksen hoidossa jäänyt hampaankoloon. Muistelen lämmöllä toista synnytystäni siinä missä ensimmäisen ajattelu saa kylmäksi.Synnytykseen valmistautumisella henkisesti on väliä. Synnyttäjälle tarjotun tiedon määrällä ja laadulla on väliä. Synnytyksen keinotekoisuudella vs. luonnonmukaisuudella on väliä. Synnytysympäristöllä ja synnytyksen hoidolla on väliä. Sillä on väliä, keitä on läsnä ja millaista tukea he tarjoavat. Kun perusta on kunnossa, ei välttämättä tarvita ollenkaan lääkkeitä, puudutuksia tai lääkäreitä. Synnytyskokemus muodostuu todennäköisemmin hyväksi ja vauvan matka maailmaan on niinikään todennäköisemmin turvallisempi. Siihen kannattaa panostaa.
Elisa Leppäkorpi, äiti.
Elisa Leppäkorpi, äiti.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Pieniä synnytysyksiköitä tarvittaisiin
Syksyllä uutisoitiin synnytysten keskittämiseen suurempiin yksiköihin, yliopistollisiin sairaaloihin. Jo tällä hetkellä osa sairaaloista on suuren kuormituksen alla, eikä aina pysty vastaamaan synnyttäjien määrään tai heidän tarpeisiinsa.
Synnyttäjän toiveet jäävät usein vähätellen sivuun keskustelun keskittyessä turvallisuuteen, lapseen ja lääkäreihin. Nainen, synnyttävä äiti tuntuu jääneen sivuun puhuttaessa hänen yhdestä tärkeimmästä kokemuksestaan. Nainen ei ole enää synnytyksen keskiössä, kun kiireen ja tuen puutteen vuoksi hän yhä useammin makoilee sairaalasängyssä joko koneen vartioimana tai puudutettuna korvanlehtiä myöten.
Sanotaan, että suurin osa naisista haluaa puudutteen synnytyksen aikana. Nykyäidit kuulevat synnytysjuttuja kiireen keskellä synnyttäneiltä ystäviltään, jotka eivät myöskään välttämättä ole saaneet tarvitsemaansa tukea synnytystä hoitavalta ammattilaiselta, vaan nimenomaan puudutteen tai koneen vartioimaan hänen kykyään synnyttää.
Tuen puute ei millään muotoa ole äitien kanssa työtä tekevien ammattilaisten vika. Se on seurausta synnytyskulttuurin muutoksesta, joka tuntuu olevan maailmanlaajuinen, useamman vuosikymmenen ajalla tapahtunut, edelleen jatkuva muutos. Tuon muutoksen seurauksena yhdistyksemme on aikoinaan perustettu. Perustaneeseen äitien joukkoon on liittynyt lisää äitejä ja ammattilaisiakin.
Kansainvälisesti pienet, kätilöjohtoiset yksiköt ovat osoittautuneet turvallisiksi ja suosituiksi synnytyspaikoiksi. Niissä työskentelee ammattitaitoisia kätilöitä, jotka tarvittaessa siirtävät äidin hoitoon lääkärille. Nämä yksiköt ovat myös hyvin kustannustehokkaita, vähäisine interventioineen ja materiaalikustannuksineen. Näytämme Suomessa kulkevan omaa polkuamme, koska todellisia kätilöyksiköitä meillä ei vielä ole. Me Aktiivinen synnytys ry:ssä toivomme, että Suomessakin hyväksyttäisiin tällainen mahdollisuus synnyttävien äitien hoidossa.
Minna Haataja, Aktiivinen Synnytys ry:n puheenjohtaja, kätilö
Synnyttäjän toiveet jäävät usein vähätellen sivuun keskustelun keskittyessä turvallisuuteen, lapseen ja lääkäreihin. Nainen, synnyttävä äiti tuntuu jääneen sivuun puhuttaessa hänen yhdestä tärkeimmästä kokemuksestaan. Nainen ei ole enää synnytyksen keskiössä, kun kiireen ja tuen puutteen vuoksi hän yhä useammin makoilee sairaalasängyssä joko koneen vartioimana tai puudutettuna korvanlehtiä myöten.
Sanotaan, että suurin osa naisista haluaa puudutteen synnytyksen aikana. Nykyäidit kuulevat synnytysjuttuja kiireen keskellä synnyttäneiltä ystäviltään, jotka eivät myöskään välttämättä ole saaneet tarvitsemaansa tukea synnytystä hoitavalta ammattilaiselta, vaan nimenomaan puudutteen tai koneen vartioimaan hänen kykyään synnyttää.
Tuen puute ei millään muotoa ole äitien kanssa työtä tekevien ammattilaisten vika. Se on seurausta synnytyskulttuurin muutoksesta, joka tuntuu olevan maailmanlaajuinen, useamman vuosikymmenen ajalla tapahtunut, edelleen jatkuva muutos. Tuon muutoksen seurauksena yhdistyksemme on aikoinaan perustettu. Perustaneeseen äitien joukkoon on liittynyt lisää äitejä ja ammattilaisiakin.
Kansainvälisesti pienet, kätilöjohtoiset yksiköt ovat osoittautuneet turvallisiksi ja suosituiksi synnytyspaikoiksi. Niissä työskentelee ammattitaitoisia kätilöitä, jotka tarvittaessa siirtävät äidin hoitoon lääkärille. Nämä yksiköt ovat myös hyvin kustannustehokkaita, vähäisine interventioineen ja materiaalikustannuksineen. Näytämme Suomessa kulkevan omaa polkuamme, koska todellisia kätilöyksiköitä meillä ei vielä ole. Me Aktiivinen synnytys ry:ssä toivomme, että Suomessakin hyväksyttäisiin tällainen mahdollisuus synnyttävien äitien hoidossa.
Minna Haataja, Aktiivinen Synnytys ry:n puheenjohtaja, kätilö
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
