Kaksi erilaista synnyttäjää, yksi äiti

Koen olleeni melko tavallinen ensisynnyttäjä kolmisen vuotta sitten kun esikoiseni syntyi SatKs:ssa. En tiennyt synnyttämisestä paljon mitään. Sen verran sivistynyt olin, että olin käsittänyt lapsen parhaaksi olevan, jos voi välttää toimenpiteitä ja synnytyslaulustakin olin kuullut mainintaa. Synnytystoivelistaa en kehdannut viedä, etteivät katso kieroon jos olen "vaativa". Neuvolan synnytysvalmennus oli huono ja hyvin pinnallinen. Ajattelin naiivisti, että katsotaan mihin kestän ilman kivunlievitystä.

Synnytys ei alkanut perinteisen kaavan mukaan, vaan kalvot puhkesivat hiukan jostain korkealta ja lapsivettä alkoi tihkua hiljalleen iltasella. Seuraavana aamuna menimme kaikessa rauhassa sairaalaan, jossa pääsin pian tapaamaan synnytyslääkäriä. Lääkäri ehdotti kalvojen puhkaisua ja sitten tarvittaessa oksitosiinitippaa. Minä levittelin käsiäni, koska en tiennyt ollenkaan mitä mieltä olisin. En osannut kysyä mitään, joten minulle ei kerrottu mitään muista vaihtoehdoista. Sain kalvojen puhkaisun ja siitä parin tunnin kuluttua oksitosiinitipan myötä loppuun asti saatetun keinotekoisen alatiesynnytyksen. Kivut olivat kovat, arkana ihmisenä oloni oli sairaalaympäristössä hyvin turvaton enkä kerta kaikkiaan kehdannut liikkua tai äännellä. Makasin sängyllä enimmän aikaa. Spinaalipuudutus tuli lopulta tarpeeseen ja onnekseni vaikutti vain kipua lieventävästi. Ponnistin puoli-istuvassa asennossa koivet telineissä "äh, en jaksa, en halua"-fiiliksissä ja olen yhä pahoilla mielin siitä, ettei kukaan, edes puolisoni reagoinut huoneessa mitenkään, kun kerroin kahdesti kaipaavani pystympään asentoon. Poikanen syntyi ja pääsi syliini. Tuskailin episiotomiahaavan tikkauksen läpi ja vasta kun haukan lailla vahtimani viholliseksi kokemani kätilö poistui, pystyin keskittymään lapseeni.


Mikään ei varsinaisesti mennyt pieleen. Synnytys oli säännöllinen ja normaali. Komplikaatioita ei ilmennyt keinotekoisuudestaan huolimatta. Kokemus ei ollut hirveän huono, mutta ei mitenkään hyväkään.Toinen raskaus, toinen synnytys, uusi mahdollisuus. Ja toisella kertaa aioin todella pyrkiä parhaani mukaan vaikuttamaan synnytyskokemukseeni. Luin, otin selvää, kuuntelin itseäni, palkkasimme valitsemamme yksityisen kätilön (Englannissa) ja päätin puolisoni tuella synnyttää kotona. Punnitsin pitkästi ja tarkasti mielessäni riskejä enkä päässyt yli siitä, miten vaikea minun on kokea oloni vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten armoilla hyväksi ja turvalliseksi. Jos menisin sairaalaan, olisi se jo lähtökohtana huono valinta ja vaikuttaisi todennäköisesti vaikeuttavasti synnytykseen. Sen sijaan kotona kaiken olisi aivan mahdollista sujua hyvin. Kätilö hoiti seurantani raskauden aikana ja ehdin juuri ja juuri tulla riittävän tutuksi hänen kanssaan ennen synnytystä. Olin synnyttäjänä kaukana siitä ensisynnyttäjästä, jollainen olin ollut kaksi vuotta aiemmin. Oli toivelistat ja oli päättäväisyyttä.

Tällä kertaa synnytys alkoi supistuksilla ja eteni hiljalleen siinä missä edellinen rykäisy oli ohi neljässä tunnissa. Supistukset kovenivat hiljalleen ja 12h niiden alkamisesta niissä alkoi hieman olla jo samanlaista luonnetta, kuin edelliskerran supistuksissa. Liikuin, kävin kätilön ohjeiden mukaan ammeessa, käytin kuivalla maalla TENS-laitetta, joka toimi hienosti ja olo oli hyvä ja hilpeä. Kätilö alkoi lopulta olla mietteliäs hitaan etenemisen suhteen ja viidessä sentissä junnaamisen takia ja ehdotti kalvojen puhkaisua. Päätös oli vaikea, sillä tiesin, että tosirytinä alkaisi siitä, enkä erityisesti tykkää kivusta. Puolen tunnin miettimisen ja kovenevien supistusten lomassa annoin luvan. Ja rytinähän alkoi. Kätilö ojensi ilokaasun, johon tartuin kuin hukkuva, vaikka se oli hyödytöntä ja luovuin siitä kivun kovetessa. Jälkeenpäin hieman moitin kätilöä maskin antamisesta pyytämättä. Siirtymävaihe oli vaikea, karjuin kirosanoja hämärtyvään iltaan pelotellen naapuruston raolleen jääneen keittiönoven ansiosta. Olin kontillani synnytysammeessa, roikuin reunasta ja karjuin. Se oli sisukasta ja voimauttavaa karjuntaa. Odotin malttamattomana ponnistusvaihetta ja heti pienimmästäkin tarpeesta yritin ponnistaa. Sitten ponnistin ja se oli enimmäkseen helpottavaa, vaikka synnytyskanavassa oleva vauva ei nyt ihan niin kiva pitemmän päälle ole. Itse asiassa ponnistin pitkälti toista tuntia ja tunnin verran siitä kun vauvan pää alkoi tulla näkyviin. Olin kylliksi vapautunut kosketellakseni vauvan hiuksia hänen ollessa vielä matkalla. Sisu ja päättäväisyys olivat hyvät, vaikka ihmettelinkin, että miksei se nyt jo tule. Kyllä varmana pusken sen vielä pihalle. Kätilö tulkitsi vauvan olevan huonossa tarjonnassa, koska päätä vain riitti ja riitti ja hän lopulta komensi minut pois vedestä ja lattialle patjalle kyljelleen. Puoliso kannatti jalkaani ja minä ponnistin. Tunsin rusahduksen, ilmeisesti repesin siinä ja vihdoin lapsi muljahti maailmaan. Ihmekös, että junnasi poikanen. Oli lihava, ja iso päänsä oli aivan puikulaksi puristunut raivotarjonnassaan hämäämään kätilöä. Sain hänet rinnalleni ja kivut jatkuivat. Ne jatkuivat vielä monta päivää kovina jälkisupistuksina, joihin olisin kyllä voinut ottaa epiduraalin. Kätilö ei halunnut ommella toisen asteen repeämää ja se paranikin itsestään oikein hyvin. Lapsen napanuora sai sykkiä loppuun ennen leikkausta ja istukka syntyi omaan tahtiinsa.

Tällä kertaa synnytys ei sujunut aivan oppikirjojen mukaan, vaikka mitään ei varsinaisesti pieleen mennytkään. Se hidasteli ja pysähteli ja ponnistusvaihe kesti, epäiltiin virhetarjontaakin. Jälkisupistukset olivat jotain järkyttävää ja olin heikko pitkään. Kuitenkin vahvimman kipumuiston hälvettyä synnytyskokemus on muistoissa hienona voimauttavana tapahtumana, josta mitään ei synnytyksen hoidossa jäänyt hampaankoloon. Muistelen lämmöllä toista synnytystäni siinä missä ensimmäisen ajattelu saa kylmäksi.

Synnytykseen valmistautumisella henkisesti on väliä. Synnyttäjälle tarjotun tiedon määrällä ja laadulla on väliä. Synnytyksen keinotekoisuudella vs. luonnonmukaisuudella on väliä. Synnytysympäristöllä ja synnytyksen hoidolla on väliä. Sillä on väliä, keitä on läsnä ja millaista tukea he tarjoavat. Kun perusta on kunnossa, ei välttämättä tarvita ollenkaan lääkkeitä, puudutuksia tai lääkäreitä. Synnytyskokemus muodostuu todennäköisemmin hyväksi ja vauvan matka maailmaan on niinikään todennäköisemmin turvallisempi. Siihen kannattaa panostaa.

Elisa Leppäkorpi, äiti.